Tekokuitujen historia alkoi 1800-luvun lopulla ensimmäisistä puolisynteettisistä tai regeneroiduista materiaaleista (van Oosten 2002), ja vaikka täysin synteettisiä polymeerejä kehitettiin 1900-luvun alussa, monet kuidut ovat nykyään yleisessä käytössä. niitä hyödynnettiin täysimääräisesti vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Isotaktinen polypropeeni menestyi 1960-luvun alusta lähtien Zieglerin ja Nattan vuonna 1954 kehittämien uusien polymerointikatalyyttien ansiosta (Brydson 1999). Siitä tuli tärkeä muovi, jota käytettiin monissa eri muodoissa ja sovelluksissa useiden valmistusprosessien kautta. Suuri osa PP:stä käytetään kuiduissa kankaiden, verhoilujen ja mattojen ainesosina. Moniin teollisiin käyttötarkoituksiin liittyy köysiä, kudottuja ja kuitukankaita sekä vahvikkeita.
Tämän polymeerin tuotanto, kulutus ja sovellukset ovat lisääntyneet 1980-luvulta lähtien entistä tehokkaampien katalyyttien ja ominaisuuksien parantamisen ansiosta, ja nykyään PP on yleisin käytetty kuitu kaikkialla maailmassa. PP:n käyttökelpoisuus riippuu sen ominaisuuksien säilymisestä pitkän käyttöiän aikana. Esimerkiksi lievissä olosuhteissa stabiloimaton PP säilyttää ominaisuutensa pitkiä aikoja. Useimmissa sovelluksissa esiintyy kuitenkin altistumista lämmölle ja valolle, mikä nopeuttaa oksidatiivista hajoamista. Ominaisuudet, joiden vuoksi PP:tä käytetään laajalti kuiduna, eivät estä kuitua huonontumasta ajan myötä, kun se altistuu päivänvalolle ja UV-säteilylle (Lemaire et al. 1988).
